JOHN GRANT: Pale Green Ghosts

JOHN GRANT
Pale Green Ghosts
Bella Union

Amerikkalaisen John Grantin nelikymppisenä tekemä soolodebyytti Queen Of Denmark (2010) oli kauneudessaan ja avoimuudessaan järisyttävä albumi. Grant kertoi Midlake-yhtyeen säestämänä puolitempoisina folkrockeina helkkyviä tarinoita pikkukaupungin ahdasmielisyydestä, elämästä homoseksuaalina, päihderiippuvuudesta ja rakkauden pettymyksistä.

GusGus-mies Biggi Veiran ja muiden islantilaisten kanssa tehty, edeltäjäänsä monipuolisempi ja elektronisempi Pale Green Ghosts on aivan yhtä tärkeä levy. Se tunkeutuu, jos mahdollista, vieläkin syvemmälle. Tällä kertaa albumin päälle lankeavan varjon luo pelottava lyhenne hiv.

“Doc ain’t looking at me/says I got the disease”, Grant kertaa ensimmäisen kerran julkisesti kesken Meltdown-festivaalin keikan kertomansa surullisen uutisen kappaleessa Ernest Borgnine. Siis biisissä, joka kertoo edesmenneestä näyttelijästä, ja jonka loppurivillä Grant vetää esiin vertauksen Hohto-elokuvassa poikaansa lumihangessa kirveen kanssa jahtaavasta Jackista.

Juuri tästä syystä John Grantin laulut toimivat niin hyvin. Aiheistaan huolimatta niitä ei ole tukahdutettu patetialla, eikä niissä ryvetä itsesäälissä. Tekstit ovat älykkäitä, hauskoja ja suorapuheisia, ja ne vilisevät viittauksia.

Tuotannoltaan Pale Green Ghosts risteilee tumman minimalistisesta elektrosta debyytin tyyliseen orgaaniseen soundiin. Jousisovitukset ovat uljaita ja Sinéad O’Connorin niukat, mutta tyylikkäät taustalaulut ilahduttavat. Vaikka tyylihyppy nimiraidan kylmän konenakutuksen ja I Hate This Townin letkeän bändisoiton välillä on melkoinen, palvelevat ne onnistuneesti samaa, melankolisen levollista tunnelmaa. Ainoastaan synapoppis Sensitive New Age Guy ei istu kokonaisuuteen irralliselta tuntuvan tekstinsäkään puolesta.

Upea levy säästää parhaat rivinsä loppuun. Glacierin riipaisevassa mutta lohdullisessa kertosäkeessä kipu kulkee läpi ihmisen muovaten esiin uusia, uljaita maisemia.