JUDAS PRIEST: Angel Of Retribution

Kirkuvien kitaroiden paluu. Pois tunkkaisesta ja konemaisesta uusmetallisen matkimisen ilmapiiristä, joka sopi Priestille yhtä huonosti kuin Villan paita Cityn kannattajalle. Viimeisin pelko reunionin onnistumisesta koski juuri Angel Of Retributionin tyylivalintaa. Antaisiko Glenn Tipton, joka jo nöyrtyi Halfordin paluuseen, täydet valtuudet myös vanhan tyylin käyttöönottoon vai haluaisiko hän näyttää olleensa oikeassa Demolitionilla ja Jugulatorilla ja jatkaa edes osittain betonin piikkaamista sooloilun sijaan ja säätää lelukitarasoundeja ilmavien harmonioiden kustannuksella?

Vanha melodiantaju ja kitarakaksinkamppailut ovat Angel Of Retributionilla niin hyvin tapetilla, että Priestin harhailu tonnikeijuriffien maassa Halfordin poissaollessa saa yhä vaikeammin perusteltavissa olevia piirteitä. Viidentoista vuoden kaamoksen jälkeen Priest on luonut klassisen albumikokonaisuuden ilman selviä täyteraitoja. Angel Of Retribution on riittävän lyhyt, sopivasti vaihteleva, tarttuva, yllättävä ja aitoa löytämisen iloa tuottava albumi. Tällaisia hevilevyt olivat 80-luvulla.

Vastakkainasettelua vanhaan saadaan yrittämällä mieltää tämä Painkillerin seuraajaksi vuoden 1993 tienoille. Halfordin soolotöitä muistuttava rock-pala Deal With The Devil olisi tuolloin tuntunut oudolta, samoin kuin lähes Scorpionsiksi vedettävä akustinen voimaballadi Angel – saati sitten Lochness, 13 minuuttia surumielistä laulua ja doom-tahteja. Lähes puolentoista minuutin soolo- ja harmoniaosuudellaan loistavan Hellriderin olisi puolestaan voinut kuvitella jääneen takataskuun Painkiller-sessioista.

Myös Halfordin lyriikat ovat suoraa jatkumoa 80-luvulle. Ne ovat kuin heavyn satunnaissanageneraattorilla arvottua höpö höpöä, joka ihmeen kaupalla muodostaa ymmärrettäviä tarinoita – eli juuri niin ylpeää roskaa kuin pitääkin!

Angel Of Retribution ei tietenkään ole Painkillerin saati ennakkotiedoissa hehkutetun Screaming For Vengeancen tasoinen levy. Se olisi vaatimuksenakin täysin kohtuuton. Tällä levyllä Priest kuitenkin nappaa 15 vuotta kadoksissa olleen kunniansa takaisin ja lähtee leuka pystyssä kohti uransa viimeisiä vuosia. Näin iloista kitaramelodioiden viskelyä ei ole kuultu yli vuosikymmeneen millään levyllä, vähiten Priestin omilla. Välillä on vaikea uskoa, että bändin debyytti ilmestyi jo 31 vuotta sitten.