KANYE WEST: Late Registration

Olin Lontoossa Kanye Westin uuden albumin julkaisupäivänä. Siellä hänen levykansistaan tuttu nallekarhu halasi iloisesti Virgin Recordsin lippulaivaliikkeen asiakkaita. Kassan takaseinää koristi valtava Late Registration -juliste. Albumiin on asetettu huimat kaupalliset odotukset.

Korkealla ovat myös Late Registration -levyyn kohdistuvat taiteelliset toiveet. Kanye Westin rehevää The College Dropout -debyyttiä (2004) pidetään yhtenä lähivuosien hip hop -virstanpylväistä. Sen jälkeen 28-vuotias mestari on julistanut itsensä hip hopin tulevaisuudeksi.

Jos hip hopin tulevaisuus tosiaan mitataan tällä levyllä, ei lajityypillä ole mitään huolta. Taaloja tulee kilisemään kirstuun Atlantin kummallakin puolella, siitä pitävät huolen koukukkaat ja helposti omaksuttavat hitit. Toisaalta levyn tuotannossa riittää tutkimista leuanraapijoille, sillä niin monia kerroksia se antaa itsestään kuoria. Late Registration on siitä poikkeuksellinen albumi, että se jättää kaikenlaisen yleisön tyytyväiseksi.

On ollut todellinen neronleimaus jäljittää aiemmin muun muassa Fiona Applen, Aimee Mannin ja Rufus Wainwrightin kanssa työskennellyt Jon Brion levyn toiseksi tuottajaksi. Parhaimmillaan tämä albumi on juuri siinä, miltä se kuulostaa. Iskut ovat isoja, mutta maisema on eloisa ja inhimillinen. Usein käytetyt pianot keventävät kuultavaa taitavasti.

Keskiluokkaiseen chicagolaiseen perheeseen syntynyt Kanye West on pohdiskeleva keskustelija, ei joka rivin loppuun iskevä lihaskimppu. Tällainen tyyli vaatii tekstiltä muutakin kuin pelkkiä sloganeita. West ei paasaa, mutta upottaa miljoonamyyjään niin paljon asiaa kuin se on mahdollista.

Levyn huippusuositut vierailijat (muun muassa Brandy, Common, Jay-Z ja Maroon 5:n Adam Levine) eivät nouse pääosaan, vaan värittävät ja rytmittävät 70-minuuttista kokonaisuutta. Sen sijaan jotkut albumin samplet tuntuvat liiankin populaareilta, halvoilta ja helpoilta. Diamonds From Sierra Leone -singlen Shirley Bassey -laina ei ole ainoa laatuaan, vaan pahaiseksi perussuoritukseksi jäävä Touch The Sky turvaa Curtis Mayfieldin Move On Upiin ja seuraavaksi listahitiksi valittu Gold Digger Ray Charlesin I Got A Womaniin. Samanlaista tehokkuuden maksimointia mies on aiemmin harrastanut lähinnä isoille pelureille tuottamillaan hiteillä.

Viihdyttävä ja virtaviivainen Late Registration ei suoranaisesti petä millään osa-alueella, mutta ensilevyn Through The Wiren, All Fall Downin ja Jesus Walksin kaltaista hittisarjaa siltä ei ole löydettävissä. Lähimmäksi pääsee jatsahtavassa mudassa taapertava Drive Slow. Myös yhtä lailla vapaustaistelijaksi kuin muusikoksi luettavan Gil Scott-Heronin Home Is Where The Hatred Is -julistusta kierrättävä My Way Home olisi hieno ja rohkea valinta tulevaksi singleksi.

Myyntiluvuiltaan Late Registration nostaa Kanye Westin uudelle tasolle, mutta samanlaiseen herättävään sysäykseen se ei voi pystyä kuin upea debyytti. Joka tapauksessa pallo on nyt Outkastin kenttäpuoliskolla. Miten Andre ja Big Boi vastaavat tulevalla musikaalillaan ja sen soundtrack-albumilla?