Katatonia on saavuttanut tilan, jossa sen levyjä on enää turha arvioida hyvä-huono–akselilla, sillä bändi on tehnyt selväksi esteettiset tavoitteensa, joita se lähestyy nykyään aina hieman eri tulokulmista.
Ruotsalaisten tarjoama aistimus kasvaa edelleen jonkinlaisesta lohduttomuudesta, joka kurittaa välillä enemmän, välillä vähemmän. Katatonia pukee herättämänsä tunnetilat verhoon, jonka laskoksissa tanssii tuska. Mutta sittenkin yhtye pystyy katsomaan myös luopumisen tuskan taakse, josta löytyvät ne bändin musiikin kauneuden piirteet.
Katatonia jatkaa näennäisen levollisella tiellä, mutta bändi hämää jälleen. Kokonaisuuden peittävä kuulaus antaa paljon enemmän, jos uskaltaa päästää Katatonian uppoutumaan mielen syövereihin ja vapauttaa omat ajatuksensa elämään yhtyeen mukana. Dethroned And Uncrowned on jälleen puhdistava kokemus, jonka murheellisuus voi aluksi tuntua pelottavalta. Jonas Renkse tietää varmasti tämän itsekin ja siksi hän tuntuu osaavan askeltaa juuri oikeaan tahtiin sillä ohuella langalla, joka erottaa Katatonian kauneuden katastrofista.
Voi vain kuvitella näkevänsä Renksen ilmeen, kun hän keksii sen korvia hivelevän mustaakin mustemman melodiakulun, jonka synkkyys saa miehen virnistämään. Katatonian loistokkuus kumpuaa juuri tästä ristiriidasta.
