Yleensä pidetään kauniina, kun lumihiutaleet tanssivat talvi-illassa katulyhtyjen valossa, mutta sellaisessakin Katatonia voi nähdä mielen kietoutuvan harmaaseen suruvaippaan, jossa hiutaleet poukkoilevat päämäärättömästi kauhuissaan etsien ulospääsyä – jonnekin. Katatonia jos mikä osaa tehdä synkistä mielenmaisemista ja ranteet auki repivistä tunnelmista piinaavia jännitteitä, joita bändi ei vahingossakaan päästä purkautumaan. Aivan kuin The Great Cold Distancen tavoitteena olisi esitellä mielen pimeimmätkin sopukat, osoittaa sitten poispääsy ja paiskata ovi kiinni niin, että sormet jäävät väliin.
Katatonian uudella levyllä on enemmän vihaa kuin jaksaa muistaa. Katatonia hiiviskelee pitkin sielun syövereitä, se tökkii, se potkii ja innostuu välillä karjumaan. Se näykkii ja nipistelee juuri sillä tavalla, mikä saa suuttumaan. Ja sillä hetkellä voi aistia pientä ilkikurisuutta kaiken ahdistuksen keskellä ennen kuin bändi pakottaa katsomaan peiliin.
The Great Cold Distancea on mahdoton kuunnella päivällä. Illalla se pelottaa ja yöllä suorastaan kauhistuttaa. Milloin levyä oikein voi soittaa?
