Katatonia teki taannoin itselleen karhunpalveluksen esittäessään valitulla keikoilla Last Fair Deal Gone Down (2001) -magnum opuksensa kokonaisuudessaan. Johan potki, ja toimi samalla muistutuksena miksi tuolloin vielä kulki, ja nykyään ei niinkään.
Hieman jopa mietitytti tarttua uusimpaan albumiin. Viimeisimmän pitkäsoiton Dead End Kingsin (2012) ohitin parilla kuuntelulla, ja tätä uudelleen sovittaneen Dethroned & Uncrownedin (2013) olemassaolon tajusin vasta kun bändiä pitkästä aikaa googletin. Viehättävimmillään Katatonian konseptin ydin perustui haparoivan hellyttäviin syväsukelluksiin tunnelmaltaan raskaan mutta musiikiltaan popmaisen maailmankuvan käsikynkkään. Vuonna 2016 kuuntelen 13 vuoden takaista Opethia lainaavaa indieorkesteria.
The Fall Of Hearts on jälleen erilainen albumi, mutta tarttumapintaa siltä löytyy yhtä maltillisesti kuin kahdelta edeltäjältään. Yhtyeen tatsi on soiton ja tuotannon suhteen tiukentunut koko ajan, mutta samaan tahtiin se on menettänyt persoonallisuuttaan.
Siinä missä The Great Cold Distancen (2006) kitaravallit kuulostivat aikoinaan tekemällä tehdyiltä, ottaisi ne tässä hetkessä avosylin vastaan, nykyisten nuotiokitarasessioiden vastapainoksi.
