KUMIKAMELI: Kinahmo

Ei taida olla relevanttia laskea kuinka mones Kumikameli -albumi Kinahmo on. Tuntuu kuin bändi olisi ollut kasassa aina ja joka kerta uusi levy tulee yhtä varkain. Massasuosioon se on edelleen liian outo tai huumoribändiksi liian vakava, mutta uskollinen kuulijakunta Kumikamelilla säilyy varmaan vielä silloinkin, kun yhtyeestä joskus aika jättää. Jollain ihmeen kaupalla bändi ei koskaan ole sortunut toistamaan itseään.

Toppo Koposen ja Joppe Vennon aisapariksi vakiintunut Wahlström/ Musikka-kaksikko on tuntunut modernisoineen Kameli-soundia. Ensimmäistä kertaa ehkä vähän liikaakin. Parivaljakon vaikuttaessa 51koodissa on yleisökin tottunut odottamaan radiokelpoista tuotantoa ja siistittyä soundia, mutta Kumikameli on leimallisesti vanhojen huru-ukkojen bändi, jossa yleisille käsityksille haistatellaan heti kättelyssä. Tekstillisesti tälläkin kertaa, mutta minkä helvetin takia Kinahmolla on mukaraskaita nu metal -kitaroita ja kasariheviä muistuttavia rumpusoundeja? Pakko on ajatella, että kyseessä on työtapaturma, sillä ei kai kukaan kuvittele Kumikamelin muuttuneen salonkikelpoiseksi.

Onneksi sentään Koposen lyriikat ovat entisellään. Tällä kertaa mies sadattaa tulikivenkatkuaan muun muassa maaseudulle, kirjailijoille, runoilijoille, turhasta valittajille, kierrätykselle ja mikä nyt milloinkin miestä vituttaa. Yhtä charmantisti levy sisältää kaihoisan melodisia rock-veisuja kuin kiukkuista punk-jyrääkin sulassa sovussa. Ikään kuin bonuspiikkinä tekstien lisäksi kansista on luettavissa myös kiitos- ja laitelistoille piruilevaa sisäpiirilätinää.