LAMB OF GOD: VII: Sturm und Drang

LAMB OF GOD
VII: Sturm und Drang
Nuclear Blast

Reilun kolmen vuoden takaisen Resolutionin ja sen edeltäjien kohtaama kritiikki kertoo ilmestyessään rullaavinta metallia sitten Panteran huippuvuosien esitelleen Ashes Of The Waken (2004) briljanttiudesta. Seuraavilla albumeilla Lamb Of God pyrki kohti monimuotoisempaa materiaalia, mutta siinä missä tutut turpasaunat pitivät pintansa, valui linjasta loikkaaminen patetian puolelle.

Viimeisimmät kolme levyä rakennettiin muutamien avainraitojen ympärille, mutta Sturm und Drangilta on hankala löytää ilmiselvää sinkkulohkaisua. Toki vaikkapa vuosien takaisen Omertan melodinen velipuoli 512 jää välittömästi soimaan päähän, mutta sen ja monen kaverinsa tarttumapinta tulee ihan muualta kuin totutusta rytäkästä. Esimerkiksi Embers myllää perunat pellosta, mutta päättyykin äkkiarvaamatta vokalisti Randall Blythen ja Deftonesin Chino Morenon kimppaan.

Elinvoimaisesti vaikka puhelinluetteloa laulavan Morenon kuuleminen tässä yhteydessä sävähdyttää siinä määrin, etteivät Alice In Chainsin vinksahtaneemmalta velipuolelta kuulostavan Overlordin puhtaan laulut edes yllätä. Vihdoin bändi luo rohkeasti nahkaansa.

Lamb Of God siis kurottelee vieraille vesille, rakentaen samalla tunnelmaa, joka on ahdistava kuin tsekkiläisessä vankilassa. Muidenkin kuin yhtyeen jäsenten mielessä saattoi vuoden 2012 kesän ja sen lähikuukausien aikana käydä mielessä montakin erilaista skenaariota viisikon tulevaisuudesta. Kuolemantuottamuksesta syytetyn, ja sittemmin syytteistä vapautetun, Blythen sellissä vietetyt 38 päivää kuuluvat miehen tarinoissa, mutta myös musiikissa. Erityisesti lieskat lentävät moni-ilmeisyydellään kerta toisensa jälkeen hämmästyttävän kapellimestarin, rumpali Chris Adlerin suunnasta.

Vaikka Sturm und Drang on monelta osa-alueeltaan yhtyeelle täysin ennenkuulumatonta musiikkia, on kymmenen kappaleen liki täydellisestä diversiteetistä hankala löytää mitään luonnotonta. Yhtye, ja eritoten vokalistinsa, kulki läpi helvetin, ja se kuuluu.