Karismaa on mahdoton tyhjentävästi sanallisesti selittää tai kuvata. Sen tunnistaa, kun sitä osuu kohdalle. 1990-luvun hienoimpiin amerikkalaisyhtyeisiin lukeutuvan Lambchopin Kurt Wagnerissa on karismaa. Vaikka ympärillä musisoi reilusti kymmenpäinen ystäväjoukko, kiinnittyy huomio väkisin Wagneriin, hänen lauluihinsa ja lämpimään esittämistapaansa. Hän on kuin hyvä tarinankertoja leirinuotiolla. Hänen tarinansa ovat tosin hyvin kaukana tavanomaisista. Ainakaan minä en osaa varmuudella sanoa, mistä mies laulaa.
Damaged-levyssä on samaa monitasoisuutta kuin vuonna 2000 ilmestyneessä mestarillisessa Nixonissa. Countryn, jousilla silatun kamaripopin ja kevyiden jazz-vaikutteiden yhdistelmä valuu helpon oloisesti, mutta kauniisti soivassa virrassa on ovelia pyörteitä ja vastavoimia. Pieninä vihjauksina tulevat säröt ja synkemmät sävyt on uitettu Wagnerin surrealistisiin kuviin taidolla.
Pieni riitasointu siellä, toinen täällä – muuta ei tarvita. Eksentrisyys ja indie-nokkeluus eivät missään vaiheessa pääse sotkemaan Damaged-kokonaisuuden ehjää balladimaista tunnelmaa ja tihkuvaa sielukkuutta. Näin saumatonta terävän älyn ja maanläheisyyden liittoa kuulee harvoin. Toisaalta, mitä muuta voi odottaa orkesterilta, joka päättää levynsä kappaleeseen The Decline Of Country And Western Civilization.
