LAMBCHOP: Nixon

Olisivatkohan päivätyöt sittenkin hyväksi rock-muusikoille? Näin voisi päätellä nashvilleläisestä Lambchopista, jonka 13:sta (!) jäsenestä (muun muassa 2 basistia, 4 kitaristia joista yhdellä pedal-steel, 2 trumpetistia, baritonisti, vibrafonisti) kukaan ei ole päätoiminen soittaja. Ainakin heidän 5viides albuminsa huokuu juuri sellaista täydellisen omaperäistä tinkimättömyyttä, mitä kaikenlaisella musiikilla lellitty kriitikko usein jää kaipaamaan.
Tinkimättömyys ei Lambchopilla tarkoita kiperiä rakenteita tai jyrkkiä särmiä. Nixon kietoo kuulijan ylellisen pehmeään ja aurinkoiseen, mutta erittäin maanläheiseen viittaan, jota leimaavat lauluntekijä Kurt Wagnerin lämpimän käheästi jutustelevan laulun ohella upeasti hengittävä bändisointi ja Nashville String Machinen höyhenen kevyet, vaan ei imelät jouset, paikoin hienovaraiset kuorotkin. Bacharachin viihteellisyys, Costellon älyllisyys, Billy Sherillin C&W-kodikkuus ja Curtis Mayfieldin sielukkuus solmiutuvat Nixonilla huumaavaksi popin juhlaksi. Jälkimmäisen falsettiosastolla vieraillessaan Wagner jää teknisesti jälkeen ilmeisestä sielunveljestään Jimi Tenorista. Asialle omistautuminen on kuitenkin sitä luokkaa, että ei ilmapiiri ohene.
Wagnerin puoli-abstrakteina välähdyksinä monisyisiä tunnelmia maalaavat lyriikat kätkevät sisälleen enemmänkin arkielämän bluesia ja ihmisen epävarmuutta, mutta eivät silti valmista kahden viimeisen raidan – nickcavemäinen The Petrified Florist ja traditionaalinen brittifolk The Butcher Boy – pelottavaan uhkaavuuteen. Erilaisuudessaan ja etenkin peräkkäin sijoitettuina ne rikkovat muuten ehjän kokonaisuuden hämmentävästi.
Siitä huolimatta Amerikan kenties moraalittomimman presidentin (kilpailu johtosijasta on kova) nimi ole koskaan koristanut mitään niin hienoa kuin Nixon, jonka pariin on varmasti antoisaa palata vielä tulevinakin vuosikymmeninä.