En sano pahalla, mutta tästä albumista ei jää lukuisienkaan kuunteluiden jälkeen oikein mitään yksityiskohtaista mieleen. Sen sijaan jää vahva, lämmin ja utelias tunne, joka saa palaamaan. Sellainenkin levy voi olla hyvä.
Lambchop on ollut sen kaltainen yhtye oikeastaan aina, sillä yhtyeen 1990-luvun alussa alkanut tuotanto on yhtä väsytystaistelua: levy levyltä (ja niitähän on jo yli tusina) aika lailla sitä samaa raukean pehmeää, sielukasta americanaa, jossa Kurt Wagner murahtelee nokkelia ja mustiakin tarinoitaan. Erittäin tasalaatuista. Tahtoo sanoa, että jos yhtyeeseen rakastuu, sen tekee peruuttamattomasti.
Edellisellä Flotus-albumilla (2016) tapahtui kuitenkin näennäisen radikaali uudistuminen, kun Wagner päätti ajaa laulunsa vocoderin läpi. Sama efekti on pinnassa tälläkin levyllä, tosin edellislevyn kokeellisuudesta on otettu takapakkia orgaanisuutta suosien. Joka tapauksessa niin syvään juurtunut on yhtyeen perusluonne, että varsin samalta – ja etenkin yhtä lämpimältä – Lambchop oikeastaan yhä kuulostaa. Hämmentävän humaanina Wagner saa äänensä soimaan vocoderissa uitettunakin.
Flotus oli tervetullut, piristävä yllätys ja kokonaisuutena onnistuneempi albumi, mutta This osoittaa, ettei uudistuminen ollut sivuaskel vaan hyvinkin luonteva uusi nahka, jossa Lambchop on jo nyt kuin kotonaan.
