Lambchop ei ole enää yhtä muodikas kuin Nixonin (2000) tai Is A Womanin (2002) ilmestyessä, mutta Kurt Wagnerin johtaman ryhmän musiikki ei ole noista vuosista väljähtynyt. Luotettavuus on korvannut uutuudenviehätyksen. Asetelma vertautuu rakastumista seuraavaan seestymiseen. Jokainen Lambchopin albumi tuntuu paluulta kodin lämpöön matkalta, jolla koiranilmat ja takkuilevat liikenneyhteydet piinaavat vuoron perään.
Lambchop tavataan yksinkertaistaa americanaksi tai jopa vaihtoehtokantriksi, mikä ei tee ollenkaan oikeutta musiikille, joka ammentaa myös mustan musiikin perinteestä, elokuvamusiikista ja Amerikan suuren laulukirjan iskelmäaarteista. Näistä aineksista syntyy elintoimintoja elvyttävää taidetta, jota suosittelen kaikille, mutta varsinkin työelämän, turhan informaation ja liiallisen sosiaalisuuden uuvuttamille sieluille. Wagnerin tunkeilematon laulu, ystävälliset sävelmät ja levolliset jousisovitukset tekevät hyvää ja auttavat löytämään tärkeät asiat sälän joukosta.
Uskon, että Kurt Wagner kuuluu Mark Everettin ja Aimee Mannin kaltaisten keskipolven taiteilijoiden kanssa siihen valiojoukkoon, joka vastakin mainitaan samassa virkkeessä Joni Mitchellin ja Tom Waitsin kanssa. Lambchopin yksittäiset kappaleet tuskin kohoavat klassikoiksi, mutta sen yhdentoista studiolevyn laajuinen tuotanto on kokonaisuudessaan hämmästyttävän vahva.
