Ismo Puhakka on vaikuttanut musiikkielämämme hipahtavassa marginaalissa jo toistakymmentä vuotta ja välittänyt johdonmukaisesti leppoisan elämänasenteen ja vilpittömän rakkaudentäyteisyyden sanomaa. Välillä hän ollut altavastaaja rakkaudessa, välillä lähisuhdetilanteeseensa täysin tyytyväinen onnen kultapoika, mutta nämä roolit ovat saman, tunnistettavan persoonan eri puolia.
Puhakan uraa Tyhjyydestä tullaan -debyytistä (2009) asti seuranneena olen kuitenkin kokenut latistavaksi sen, miten tuon albumin askeettisista, mutta vetovoimaisista folk-laulelmista ollaan luisuttu koko ajan enemmän lussun ja itsetarkoituksellisen naivismin suuntaan. Se on toki ollut osa Muuan Miehen ideaa aina, mutta omaa makuukammaria kauemmas kantava elämänkatsomus tuntuu kaikkoavan Puhakan lauluista levy levyltä. Samalla musiikki on livennyt kepeäksi elektrofolkiksi, joka on turhan lähellä pahimman suomireggaen äänimaisemaa.
Onni tiivistyy aivan tarttuvaan ja helkkarin ärsyttävään Kuti kuti -biisiin: välillä on hyvä kertoa pienistä asioista, mutta onko pariskunnan sängyssä harjoittama toistensa kutittelu todella laulun aihe?
