Milanolaisbändi ilmoitti jo etukäteen, että uusi levy on metallisempi ja synkempi kuin edeltäjänsä. Bändin suunta on ollutkin kulkemassa kohti raskaampaa ilmaisua, mutta Deliriumiin (2016) verrattuna bändin ote on selvästi jäsennellympää. Örinälauluosuuksien lisääntyminen saattaa aluksi pelästyttää, mutta kun sävellykset itsessään sisältävät tutut melodiset Lacuna Coil -aspektit, metallin ja tunnelmallisempien sävelmaalailuiden kerroksellisuus kietoutuvat jänteviksi kokonaisuuksiksi.
Lacuna Coil ei nytkään päästä silti ihan helpolla. Bändillä on joskus harmillisen hyvä taito kätkeä biisiensä villakoiran ydin vähän turhankin syvälle, mikä uhkaa myös uuden levyn biisejä. Onneksi bändin sovitukset tarjoilevat tasoja, jotka levittävät kappaleiden ilmettä ja syventävät yhtyeen ilmaisua. Vasta Under The Surface omaa ilmiselvän koukun, mutta senkin yhtye tarjoilee joltisenkin koristeellisessa muodossa.
Lacuna Coilin yhdeksän levyn mittainen ura on edennyt polveillen. Välillä tuntuu siltä kuin yhtyeen kehittyessä, kunnianhimon kasvaessa ja musiikin monimuotoistuessa bändi ei ole aina pystynyt pitelemään suitsia jämäkästi. Nyt näyttää siltä, että muutos parempaan on tapahtunut ja bändi on löytänyt harmonian.
