Lacuna Coil luottaa Amerikan soundiin. Kun puikoissa on toistamiseen Linkin Parkiakin tuottanut Don Gilmore, ei lopputuloksena yksinkertaisesti voi olla mikään pannukakku. Vai voiko? Eihän Shallow Lifestakaan (2009) jäänyt oikein mitään mieleen, ja tässä sitä on tuunattu lähinnä kertosäkeiden toistokertoja lisäämällä.
Albumina Dark Adrenaline on jo itsessään melkoinen ristiriita. Muutamat hyvät biisit ovat oikeasti hyviä, sellaisia ärsyttävän kivasti tarttuvia radiopaloja, mutta toisesta ääripäästä löytyy melkoista kuraa. End Of Timen mihinkään etenemätön siirappinen vollotus, Intoxicatedin YK:n ihmisoikeuksien julistustakin vastaan sotiva laulumelodia (joka toistuu kappaleessa vaatimattomat kymmenen kertaa) tai – auta armias – tökerö raiskaus R.E.M.:in Losing My Religionista ovat kaikki hyviä perusteita sille, miksi tämä levy tulisi jättää suosiolla rauhaan.
Cristina Scabbialla on hieno, rajallisesti muuntautumiskykyinen ääni, jonka ansiosta Lacuna Coil ei ehkä kuulosta ihan niin tyhjältä kuin se voisi. Andrea Ferron ääni vastaavasti ei säväytä juurikaan, mutta saapa Scabbia sen ansiosta ainakin hengähdystaukoja. Sanottava kun ei Dark Adrenaline -levyllä tunnu taukoavan hetkeksikään.
