Reckless Loven uutukainen saa minut vähän kahden vaiheille. Synthwave ja kasariestetiikka tuntuisi soluttautuvan kaikkialle populaarikulttuuriin kuin syöpä. Nostalgiatrippailu on hauskaa, mutta ajanjakson itse jo aikuisikäisenä eläneelle muhkeiden olkatoppausten, neonsävyjen, sähkörumpusoundien, Jan Hammer -syntsien ja kasibittigrafiikan viehätys on vähän fifty–sixty.
Se, että levyn soundimaailma ja estetiikka nyppivät arvostelijaa, ei kuitenkaan ole bändin vika.
Musiikillisesti Turborider on minulle kuin Judas Priestin Turbo: upean bändin rohkea ja iso mutta myös epämääräisellä tavalla arveluttava kehitysaskel ulos hyväksi havaitusta kaavasta. Voi olla myös että Turbon lailla tämänkin levyn hyvyys selvää minulle vasta kaukana hamassa tulevaisuudessa.
Arpomiseni ei kuitenkaan kumoa sitä faktaa, että kuopiolaisyhtye on aina osannut tehdä hittikimaraa. Tälläkin kertaa levyllä on muutama todella kova biisi. Elleivät nimikkoralli, Outrun, Like A Cobra, For The Love Of Good Times ja Prodigal Sons saa vibaa punttiin, kannattaa tarkistaa onko lahkeissa koipia ollenkaan. Ozzy-lainaa sen sijaan en olisi välttämättä tarvinnut, joskin komeasti sekin retrofuturistiselle muotokielelle taipuu.
