Levyarvio: Mihinkäs mies rintakarvoistaan pääsisi – Lindsey Buckingham on edelleen kova luu

Lindsey Buckingham
Lindsey Buckingham
Rhino

Muistan hekotelleeni kitaristi-laulaja Lindsey Buckinghamille Fleetwood Macin keikalla Tukholman Globenissa vuonna 2009. Minua huvitti miehen stratosfäärien korkeuksissa huidellut ego ja rokkaavan lavakarisman korostamiseksi framille tuodut rintakarvat. Samalla toki ihailin miehen taitoja.

Buckingham jaksaa hymyilyttää myös levymuodossa, mutta pelkästään positiivisessa mielessä. Tästä miehestä voi olla monta mieltä, mutta 71-vuotiaaksi ehtinyt rocktähti osoittaa seitsemännellä soololevyllään olevansa edelleen kova luu.

Artistin nimeä kantava pop rock -teos on kompakti reilun puolen tunnin rutistus, jolla ei juuri turhia nuotteja tai iskuja kuulla. Levyllä perinteinen ja moderni paiskaavat kättä maukkaasti. Swan Song sotkee hektiseen lattaripoppiinsa konerumpuja ja efektejä, kun taas Blind Love ja Time edustavat klassisen keinuvaa Roy Orbison -koulukunnan tunnelmointia. I Don’t Mind puolestaan on pesunkestävä pophitti.

Buckinghamin kappaleet ovat raikkaan melodisia ja sopivan avarakatseisesti tuotettuja, minkä lisäksi hän kitaroi ja laulaa lähestulkoon yhtä komeasti kuin 1970- ja 1980-lukujen Fleetwood Mac -päivinään.

Vanha kukko tekee selväksi sen, että virtaa ja freesiä luomisvoimaa voi ihmisessä piisata vielä eläkeiässäkin.