Miten tämän nyt kauneimmin sanoisi. Lindsay Buckinghamin panos Fleetwood Macin amerikkalaisen kauden loistokkuudessa oli korvaamaton sekä kitaristina että musiikin kekseliäänä sovittajana. Soololevyillään hän on kuitenkin merkillinen näpertelijä, joka yrittää yhtä aikaa sekoittaa popmusiikin rakenteita ja kehitellä niistä lähes kosiskelevaan malliin uusia vetäviä biisejä. Hänen lauluäänensä on rajallinen, mikä tekee tulkinnoista kireähköjä; aivan kuin laulua olisi kaiutettu ja pakotettu ääniraidoille mahdollisimman puhtaana instrumenttina. Tätä koleutta ei korostetun vilkas kitarajuoksuttelu kompensoi.
Mikään näistä musiikin luomisen piirteistä ei haittaisi, ellei suuri osa kappaleista palautuisi melodiarakenteiltaan ja rytmiikaltaan Macin huippuaikojen hitteihin. Tällöin huomaa, ettei vanhan Second Hand News -kappaleen kepeä hölkkäkomppi ja onomatopoeettinen kertsinjollotus enää toimikaan ilman kahden persoonallisen naislaulajan tulta ja vettä.
Soitinnuksiltaan ja melodiarakenteiltaan kunnianhimoisimpien kappaleiden mystiikka ei myöskään avaudu erityisen nautinnollisena. Buckinghamin musiikki on omalla kierolla tavallaan mielenkiintoista, mutta hetken päästä huomaa kuuntelevansa melkein mitä tahansa muuta paljon intensiivisemmin.
