Nyt kun Ron Sexsmithin viidestätoista albumista vain kaksi edellistä on jäänyt tutkaruudustani pois, on perin auvoista kuunnella uusinta levyä, joka on aivan piiruntismalleen sitä musiikkia, jota haluaakin häneltä kuunnella. Hermitage on täynnä kepeitä, arkisen uteliaita ja tunnekirjoltaan hyvin oivallettuja lauluja, sävelmiä ja soitinnuksia. En tiedä saako kukaan näin tiiviisti levyttänyt artisti leipälajissaan pysymällä samanlaista täydellisen tyydytyksen tunnetta aikaiseksi – ehkä vain edesmenneet JJ Cale ja Townes Van Zant ovat tässä onnistuneet.
Sexsmithin lauluääni on pysynyt nuorekkaana niin avoimessa naiiviudessaan kuin persoonallisissa värähtelyissä. Itselleen läheisten aiheiden kuvauksen lämmössään hän muistuttaa myös Ray Daviesia, veteraania, joka nyttemmin tuo muistonsa nykyhetkeen, eikä pidä niihin ainakaan vuosissa mitattavaa etäisyyttä. Sexsmith tarinoi suorastaan laverrellen, mutta pitää huolen, että kertosäe sisältää vastaan panematta tarttuvan, toistuvan ilmaisun, kuten Lo And Behold -huudahduksen tai heti biisin nimessä esiin tuodun mielenkiintoisen täkyn, kuten When Love Pans Out tai Apparently Au Pair. Tarinoita, joita Sexsmith selvästikin hyvin mielellään taustoittaa laulaen.
