Mac-setä on vähän väsynyt.
29-vuotias Mac DeMarco on luonut itsestään hahmon indierockin Bart Simpsonina, joka näytti persettä ja haisi pahalle, mutta toteutti tämän kuitenkin lapsenomaisella ilolla. Siksi hän tavoitti lukemattomien ihmisten rakkauden, ja samalla pelasi indiefestivaalimaailman läpi.
Hän on käytännössä saavuttanut kaiken, mitä hänen soittamallaan musiikilla voi tähän maailmanaikaan saavuttaa. Siihen on mennyt noin vuosikymmen – ja tolkuton määrä viinaa sekä Viceroyta.
Ei siis ihme, että väsyttää.
Jos Mac DeMarco olisi suomalainen artisti, olisi hän järjestänyt vielä yhden tunteikkaan spektaakkelikeikan ja vetäytynyt käsikirjoituksen mukaisesti tauolle. Mutta hän ei ole. Sen sijaan hän vetäytyi omakotitaloonsa, perusti oman levymerkin ja äänitti sen ensimmäisen julkaisun, eli neljännen albuminsa.
Se on epäkiinnostava ja innoton. Sen kappaleet ovat joko toisiltaan kuulostavia slovareita tai junnaavia huumorifunk ja -kantrivetoja, joissa hoetaan albumin otsikkoa tai sellaisia lauseita kuin ”choo-choo” tai ”bye bye baby”. Niissä on vähän pianoa, helisevää kitaraa ja leikkisää syntikkaa, kuten Macin levyillä yleensä. Ne tuntuvat tosin irrallisilta aihioilta.
Here Comes The Cowboy on väsynyt ja vähän surumielinenkin ideoiden kaatopaikka, jota kuunnellessa tulee lähinnä huoli alle kolmekymppisenä väsyneen rocktähden henkisestä hyvinvoinnista.
