Papa Roach on ensimmäisen nu-metal-buumin selviytyjiä – ei koskaan maailman isoin mutta riittävän menestynyt jatkaakseen ja viihtyäkseen omassa, pienessä nurkassaan musabisneksen jatkuvassa muutoksessa. Kokoonpano on kerran vaihtunutta rumpalia lukuun ottamatta sama kuin 20 vuoden takaisella major label -debyytillään, edelleen menestyneimmällä albumillaan Infest, eli bändikemiatkin näyttävät olevan kunnossa.
2010-luvun Papa Roach uskaltaa kirjoittaa kevyempiä ja häikäilemättömän koukukkaita lauluja ja sovittaa ne tarvittaessa college rockiksi tai elektroksi. Alkuaikoina yhtyeen luova käsijarru sekä säröpedaali olivat koko ajan päällä – ehkä raskaan musiikin yhtyeen ei uskottavuussyistä sopinut olla häpeilemättömän melodinen. Nyt voidaan huutaa, räpätä ja pehmoilla vaikka saman biisin aikana, ja se tuntuu aivan luontevalta. Kokoelman 15 kappaleesta ihan kaikki eivät osu maaliin, mutta riittävän moni tanssittaa ja laulattaa mukana.
Mukavaa on myös tietyn vanhakantaisen, perinteisen asenteen säilyttäminen – tämän tunnistaa koko ajan samaksi poppooksi, joka on lennellyt 2000-luvun vaihteesta hieman tutkan alla mutta omaa fanijoukkoaan takuuvarmasti viihdyttäen.
