”Me saamme klubin tuntumaan areenalta ja areenan klubilta”, vaahtoaa laulaja Jacoby Shaddix ja tulee samalle kiteyttäneeksi tavoitteen, jonka pitäisi kiilua jokaisen rockbändin tähtäimissä. Eikä lausuma ole kovinkaan kaukana totuudesta, jos päättelyä pitää tehdä Papa Roachin albumien perusteella.
Papa Roach on kulkenut koko ajan ajattomampaa soundia kohti ensmmäisen levyn rapmetallivivahteiden jälkeen. Nelosalbumi The Paramour Sessionsilla (2006) soi iso ja arvonsa tunteva rockbändi ja rehvakkaasti tartuttaneella kiekolla syljeskeltiin jo hyvin lähellä hulttiorockin jättipottia. Vaikka viitoslevyn nimi muuta kielii, mitään muodonmuutosta ei ole tapahtunut: raaka, siloittelematon ja metallimausteinen areenarock jytisee ja Papa Roachin asenne on edelleen korostetun hyökkäävä.
Metamorphosis sisältää kaikki suureen rocklevyyn vaadittavat tarpeet rähjäys-anthemeista sääliballadeihin ja räkäsäröstä akustiseen hiplaukseen. Bändin melodiantaju on vain korostunut viime vuosina. Shaddix laulaa, että hänen päänsä sisällä mellakoidaan. Metamorphosisin tahdissa kuulijankin pääkopassa kaatuu autoja ja särkyy jokunen ikkuna.
