PAPA ROACH: Lovehatetragedy

Mitäs Papa Roachille oikein on tapahtunut? Eihän Infest mikään filosofisesti puhuttelevan taiteen merkkipaalu ollut, mutta angstisuudessaan tehokasta metakkaa yhtä kaikki. Sen sijaan Lovehatetragedy lyö heti luun kurkkuun suoranaisella lattapäisyydellään. Yhtye on pahimmillaan kuin parodiaa kärsivistä nu metal -sankareista, joiden elämä lähtee väärille teille, kun koira kuolee, tyttöystävä lähtee lätkimään ja tähteys jättää tyhjän olon, mutta sisäinen valaistuminen ja rock´n´rollin primitiivinen voima auttavat nousemaan jaloilleen. Albumin lapselliset tekstit käsittelevät kaikkia edellämainittuja aiheita eikä "taiteilijanimensä" Coby Dickin ristimänimeensä vaihtanutta solistia Jacoby Shaddixiä varsinaisesti voi niiden perusteella ruudinkeksijäksi erehtyä luulemaan.

Takapakkia on otettu kaikilla osa-alueilla, sillä Lovehatetragedy on pirun tylsä levy. Jostain kumman syystä bändi on luopunut rap rock -fuusiostaan ja suoraviivaistanut tyyliänsä kohtalokkain seurauksin. Levyn käynnistävä M-80 (explosive energy movement) on vielä voimatonta punk rockia, mutta muuten levy edustaa näennäisesti rockaavaa kevytmetallia, jossa ei juuri koukkujen ja dynaamisuuden perään kysellä. Decompression Periodin kaltaiset grungeballadit ovat suorastaan puistattavaa kuunneltavaa.

Tällä haavaa näyttää, että Papa Roachista on kovaa vauhtia tulossa genrensä suurin yhden hitin ihme, sillä yhtyeen nykytila ei ruusuilla tanssimista lupaa jatkossakaan. Ideat tuntuvat olevan tyystin loppu ja tyyli on pahasti hukassa. Mutta ehkä tästä Shaddixillekin poikii jotain hieman painavampaa sanottavampaa kuin "I´m strong and fearless/only ´cause I got rock´n´roll".