PAPA ROACH: The Paramour Sessions

Arvio julkaistu Soundissa 10/2006.
Kirjoittanut: Antti Mattila.
Kun nettipalstoilla vilahtaa nimi Papa Roach, alkaa välitön paskasade. Kommentti kommentin perään herjataan ja syljetään päälle. Levykaupoissa käy toisenlainen kuhina, sillä bändin levyjä on myyty tähän mennessä yli kymmenen miljoonaa. Nelikon ajattelutapaan kuuluvat mahdollisimman tarttuvat, mukana laulettavat kertosäkeet ja flirtti raskaamman rokin ja aiemmin rapinkin kanssa ovat omiaan herättämään ristiriitaa.

Arvio

PAPA ROACH
The Paramour Sessions
Geffen

Kun nettipalstoilla vilahtaa nimi Papa Roach, alkaa välitön paskasade. Kommentti kommentin perään herjataan ja syljetään päälle. Levykaupoissa käy toisenlainen kuhina, sillä bändin levyjä on myyty tähän mennessä yli kymmenen miljoonaa. Nelikon ajattelutapaan kuuluvat mahdollisimman tarttuvat, mukana laulettavat kertosäkeet ja flirtti raskaamman rokin ja aiemmin rapinkin kanssa ovat omiaan herättämään ristiriitaa.

Papa Roach keskittyy nyt korskeasti siihen, minkä parhaiten osaa. Se pitää huolen, että kuulija varmasti huomaa herkkyyden popmelodioihin, esittelee entistä kantavampia rock-renkutuksia, joissa on vielä tietty kaiku nu metal -juurista, ja lyö päätä seinään suoraviivaisella punk-asenteella. Crash-biisissä on pyörteen lailla imevää turmeltuneisuutta, johon Mötley Crüe ei tule koskaan enää pystymään.

Toki Papa Roach hehkuu yhä myös jenkkiperua olevaa rock-idiotismia, jota eurooppalainen kuulijakunta saattaa karsastaa. Eikä levystä filosofisten pohdintojen aihioksi ole, vaan eipä ollut Shout At The Devilistä, Slippery When Wetistä sen paremmin kuin Hybrid Theorystakaan, ja silti niillä ratsastettiin pää tyhjänä areenoille. The Paramour Sessions kaappaa kyytiinsä erityisesti silloin, kun juhlatuuli kutkuttelee suuta virneeseen.

Lisää luettavaa