Tarjan levyjen ongelma ei koskaan ole ollut Turusen laulu vaan se, ettei se kuka ikinä niihin heviriffit sovittaa, osaa hommiaan. Keskinkertainen tönkköhevi vesittää hyvätkin biisi-ideat.
Myös In The Raw’n alussa päälle liimatut heviriffit turhauttavat. Esimerkiksi pop-biisiaihiona ihan kelvon Tears In Rainin kaahausvälikkeessä ei ole järjen häivääkään. Goodbye Strangerkin toimisi paremmin ilman metallipiirteitään.
Onneksi levyn loppupuoliskolla on kimara Tarjan parhaita biisejä. Menisin onnesta soikeaksi, jos Tarjan levyille osuisi enemmän samanlaisia täysosumia kuin hänen taitojaan monipuolisesti pop-laulusta lumoavaan bel cantoon hyödyntävä, naisen lyyrisen äänen koko dramaattisen potentiaalin valjastava Shadow Play. The Golden Chamber puolestaan kiistatta kiteyttää sen faktan, että Tarjan biisit eivät kaipaa kampurajalkaisia metalliriffejä, vaan hänen viileänkaunis äänensä ja toimiva laulumelodia kantavat paljon pitemmälle vähäeleisemmälläkin säestyksellä.
Hevibiiseistä loistavat vain dynaamisesti onnistunut, eeppisen kitarasoolon kruunaama Serene sekä Silent Masquerade, jossa Tarjan laulua täydentää aina yhtä intohimoinen Tommy Karevik.
