Moonsorrow ei uutuudellaan aio valloittaa radioiden soittolistoja, kun levyn lyhinkin biisi on yli seitsemänminuuttinen. Mutta toisaalta eipä Jumalten aikaa ole tarkoitettukaan kuunneltavaksi työpaikan taustamölynä tai automatkalla.
Moonsorrow’n seitsemäs pitkäsoitto on tuhti paketti, joka vaatii paljon. Levyn avautuminen vie aikaa yllättävän kauan, mutta kerta kerralta metallimuurista alkaa löytää säröjä, joiden kautta voi kurkistaa syvemmälle biisien ytimeen.
Bändi on istuttanut folk-vaikutteet syvälle pakanametallinsa juurakkoon, eivätkä ne ainakaan kevennä tulkintaa, vaan pikemminkin syventävät kappaleiden lohdutonta henkeä.
Jumalten aika ei ole niinkään synkkä kuin painostava. Moonsorrow asemoi kappaleisiinsa vahvan turpeen tuoksun. Samalla se toimii luonnehdintana suomalaisesta periksiantamattomuudesta, joka kuvaa myös Moonsorrow’n uutuutta. Metsäläishenkeä kasvattavat kappaleiden väliin sijoitetut äänimaisemat, jotka maalaavat kuvia tavallisesta elämästä joskus kauan sitten, kun vielä asuttiin karuissa korpimaisemissa.
Moonsorrow asemoi kappaleisiinsa vahvan turpeen tuoksun.
Moonsorrow ei ole pelkkää rujoa piiskausta, jos kohta se osaltaan syventää yhtyeen kokonaisvaltaisuutta. Yhtyeen tapa ripotella kaihoisia melodioita sinne tänne asemoi ne ensinnäkin täsmälleen oikeisiin paikkoihin ja toisekseen ovat muodoltaan sellaisia, jotka paisuttavat merkittävällä tavalla levyn tunnelmaa. Tunnelmakirjon ääripäiden löytyminen samalta levyltä näin väkevässä muodossa on sikäli erikoista, että musiikilliselta ilmaisultaan yhtye pyrkii selvästi tiiviimpään kokonaisuuteen ja levyn perusajatus vaikuttaa olleen juurevamman muodon etsimisessä. Tuskin Moonsorrow’lle ominainen mahtipontisuus on kuitenkaan uudellekaan levylle vahingossa syntynyt.
Jumalten aika vaikuttaa kenties yhtenäisimmältä Moonsorrow-levyltä, vaikka ei bändi ole ennenkään harhapoluilla kulkenut. Kokemus on vaikuttava ja syvä.