Hypetetty helsinkiläinen jazztrio Mopo avaa debyyttilevynsä kuin esittäen yhden vastauksen Frank Zappan maineikkaaseen kysymykseen siitä, kuuluuko huumori musiikkiin. Hassuttelu pelkän hassuttelun nimissä pysyy loppulevyllä kuitenkin aisoissa, ja kuva bändistä syvenee raita raidalta.
Ehkä lapsekkaan kannen ja pöhkönpuoleisen otsikon onkin tarkoitus toimia silmät äkkivilkaisulla sokaisevana vastavetona sille jäyhyydelle ja vakavuudelle, joka meikäläistä jazzia usein leimaa. Sillä yhtä lailla kuin maailmalle vihdoin vähän laveammalla rintamalla valuvan suomalaisen elokuvan paljon puhuttu ”outous” varjostaa leffantekijöitä vielä vuosia tulevaan, peilautuvat täkäläisen jazzin tekijät kansainvälisessä vertailussa tiettyyn perittyyn, sanalla sanoen kaurismäkeläiseen tylyyteen.
Mopo on kuitenkin varsin moni-ilmeinen combo, ja fonisti Linda Fredrikssonin läheisenä sielunveljenä voi sekä säveltäjänä että soittajana pitää Mikko Innasta, joka myös hallitsee ilontunteen välittämisen ilman perusteettomaan klovneriaan sortumista. Fredrikssonin, basisti Eero Tikkasen ja rumpali Eeti Niemisen ilmaisussa kuulee myös kulttuurivaihdon hedelmiä: tuottaja Charles Gilin ahkerasti maahamme rundeille tuomat ranskalaiset bändit ottavat jazziin usein vastaavan mannermaiseen tapaan ei-niin-vakavan, mutta ehdottoman ammattilaisen asenteen.
PETRI SILAS
HHH
