Murhaavan tehokkaaksi viritetty Mopo – Mopocalypse palkitsee kuulijansa ruhtinaallisesti

Mopo
Mopocalypse
We Jazz

Mopo on päässyt ilmaisunsa ytimeen ja riisunut rönsyt. Sen asema uusista suomalaisista jazz-bändeista ehkä persoonallisimpana ja eniten oman itsensä kuuloisena korostuu entisestään.

Trio on kokoonpanoista haastavin, mutta onnistuessaan palkitsevin kuulijalle. Mopo tasapainoilee upeasti sillä ilmavuuden ja tiiviyden rajalla, jossa triot parhaiten toimivat – ei isompia kokoonpanoja riivaavaa tukkoon soittamista muttei myöskään omiin rakoihinsa katoavaa alisoittoa.

Jännite säilyy.

Mopo tasapainoilee upeasti sillä ilmavuuden ja tiiviyden rajalla, jossa triot parhaiten toimivat.

Ilahduttavaa on etenkin se, että bändi rokkaa nyt kovempaa kuin koskaan. Ajoittain Mopo kuulostaa siltä millaisena muistan Morphinen venyttelyt keikoilla 90-luvulla: groovaavaa, säröistä, trioksi yllättävän painavaa. Mopocalypsella bändi käy läpi suuren määrän eri tyylejä edellä mainitusta, hienolla tavalla takkuisesta jyystöstä Monk-henkiseen kulmikkuuteen ja jopa slaavilaiseen melankoliaan, mutta sillisalaatin makua ei synny. Mopon oma soundi on niin vahva.

Yksilötasolla bändin kaikki jäsenet soittavat murhaavan hyvin, mutta basisti Eero Tikkanen ansaitsee erityismaininnan. Mies soittaa kuin yhdistelmä liimaa ja jyrää. Ja upeasti ”ulos” aina tarvittaessa.

Seikkailut eivät jää soundifiilistelyksi vaan levyn sävellykset ovat vahvaa ja tilanteeseen sopivaa kamaa kautta linjan.

My Best Friendin viehättävä sekoitus 80-luvun downtown NYC-asennetta ja Thelonius Monkia vie jalat alta. Kuten Monkinkin kohdalla, melodia tuntuu välillä kurvaavan aivan lastenmusiikin rajoille olematta koskaan naivistinen. Olen aina pitänyt ajatuksesta Monkista lastenmusiikkina, mutta voin raportoida ettei se käytännössä toiminut.

Riisto yhdistelee groovausta koskettavaan lyyrisyyteen ja esittelee hienosti miten sävykkäästi runttauksenkin voi hoitaa.

Levyn loppupäässä on hauska yllätys. Noita tuo urkuineen yllättäen mieleen Laika & The Cosmonautsin. Sen jälkeen levyn päättävä Panama tosin kuulostaa hiukan persoonattomalta.

Kaiken kaikkiaan Mopocalypse kuulostaa häkellyttävän luontevalta ja helpolta.