“Oikeat hevipojat” eivät voineet 1980-luvulla kuunnella Mötley Crüeta kasvojaan menettämättä. Hyljeksinnälle oli kyllä pätevämpikin syy: suuri osa Mötley-äänitteistä oli melkoista jätettä. Nelikko panosti aina enemmän sekoiluun ja live-esiintymiseen kuin levyntekoon. Vain Shout At The Devil (1983) ja Dr. Feelgood (1989) jäivät kertomaan harvoista onnistumisista.
Tuntuu kummalliselta, että parin umpisurkean paluulevyn jälkeen Mötley Crüe tekee yhden uransa parhaista albumeista. Ei se vieläkään onnistu rakentamaan tasaista valikoimaa, mutta Saints Of Los Angelesilla on monta huippuhetkeä, jotka vetävät vertoja Mötleyn tähtihetkille. Nimibiisin, Face Down In The Dirtin ja Down At The Whiskyn kertosäkeet riehuvat vastaansanomattomasti Vince Neilin tulkitessa bändin omaelämäkerrallisia sanoituksia rahan ja maineen kaipuusta. MF Of The Year, The Animal In Me ja Just Another Psycho esittelevät kukin omalla tavallaan haikeamman, maanisemman ja tummemman Mötley Crüen ja hieno kontrasti raikulipoikarallatuksille on valmis.
Saints Of Los Angeles saa lorvimisen, onnen onkimisen ja rällästämisen tuntumaan houkuttelevalta vaihtoehdolta. Milloin viimeksi Mötley-albumille eksyi kuusi edes säädyllistä biisiä?
