Jokunen viikko sitten mietin, olisiko 1980-luvun alkupuolelta mahdollisesti säilynyt yhtään sellaista yhtyettä, joka voisi vuonna 2009 olla yhä melko tarkalleen samassa nuoruutensa tunnossa kuin ottaessaan haparoivia ensiaskeliaan. Eihän sellainen voisi oikeasti olla edes mahdollista, ei ainakaan äärimmäisemmän, fyysistäkin kuntoa vaativan musiikin parissa. Sitten muistin Napalm Deathin. Niiltähän tulee kohta uusi levy.
Jo kahdella edellisellä levyllään yhtäläisesti yllättänyt Birminghamin grindcore-ikoni vahvistaa jälleen yleisen mutta harvakseltaan toteen näytetyn väitteen siitä, että nuoruus on ainoastaan mielentila. Scumistakin on jo 22 vuotta, mutta esikoislevytyksen musiikillinen olemus ja asenne seuraavat Napalm Deathia yhä. Eikä nyt puhuta mistään kaiken maailman metallicoiden ”paluusta vanhaan”. Napalm Death on edelleen se sama monikansallisia yhtiöitä vastaan räksyttävä rääväsuu, vaikka bändissä soittaisivatkin tätä nykyä jotkut ihan muut tyypit.
Musiikillisia yllätyksiä Time Waits For No Slave ei tarjoa, eikä sen tarvitsekaan. Levy on alusta loppuun juuri sitä, mitä Napalm Deathin täytyykin tehdä, koska kukaan muu ei sitä kuitenkaan tee.
