ORBITAL: The Middle Of Nowhere

ORBITAL
The Middle Of Nowhere
ffrr

Lontooseen ja sieltä pois johtavan kehätien mukaan nimetty Orbital on vähitellen muuttumassa oman aikakautensa Kraftwerkiksi. Phil ja Paul Hartnoll eivät siis viidennelläkään albumillaan tarjoa vallankumousta, vaan vuorotellen vesiputouksien, pilvenpiirtäjien ja avaruusaluksien kuvia mieleen maalavaa elektronista musiikkia, joka on tällä kertaa suunnattu hieman enemmän tanssilattialle kuin nojatuolikuunteluun. Se ei tietenkään tarkoita, että Orbital olisi sortunut big beatin (se oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti…) pauloihin, päinvastoin, sillä Hartnollin veljeksillä on aivan oma visionsa, jonka mukaan he tekevät musiikkia. Ja siihen visioon ei kuulu kulloinkin suosionsa huipulla olevan tanssimusiikkigenren uittaminen oman musiikin elementiksi.

Orbitalin nimi on muodostunut laadun tavaramerkiksi. Uuden levyn ilmestyessä yhtyeen ihailijat periaatteessa tietävät mitä on luvassa, mutta musiikissa kuitenkin on joka kerta tarpeeksi uutta, jotta niin keho kuin mielikin saavat tarpeellisen määrän ärsykkeitä. Äänet ovat tuttuja, mutta niiden esillepano ällistyttää kerta toisensa jälkeen. Hitto vieköön, eihän kahta täysin samanlaista jalkapallo-otteluakaan pelata koskaan, vaikka niiden elementit ovat aina periaatteessa samat. Orbital vain osaa valita aina ne oikeat osatekijät ja laittaa ne kiinnostavaan järjestykseen. The Middle Of Nowherelta välittyvää herkkyyttä ja älykkyyttä kaipaisi useimmilta ns. rock-levyiltäkin.

Tällä kertaa Orbital on parhaimmillaan albumin aloittavan Way Outin kuin valtavalle valkokankaalle levittyvässä tieteistarinassa. Tosin matka myös jatkuu niin jännittävissä tunnelmissa, että satunnaisen matkaajan on parempi ottaa kartta mukaan, jotta hän löytää takaisin kotiin.