Kaupungilla oli toki liikkunut huhuja, mutta kyllä tämä silti jyräsi kumoon. Panssarijunan veroiseen lofi-skiffle-blues-garage-tyrmäykseen en muista törmänneeni näiden rajojen sisällä koskaan.
Mielikuvitusta ruokkivasti nimetty albumi soi nälkäisenä, likaisena ja kiimaisena. Toisinaan paahdetaan hysteerisenä pitkin autotallin seiniä tai pistetään pystyyn k-18-latotanssit, välillä uppoudutaan hitaan ja meditatiivisen suomibluesin suohon. Soitto roiskii ja horjuu, mutta svengaa ihan perhanasti. Rytmiä hakataan lähimmäksi osuneeseen kattilaan ja matkalaukkuun.
Mieleen nousee mitä omituisimpia ajatuksia Charley Pattonista Joose Keskitalon kautta sähköttömiin erämaatorppiin, lähiöpubeihin ja kaatopaikkoihin. Pääpiru Jussi Karmala hakkaa kielisoittimia vimmatusti sekä huutaa, hoilottaa, kirkuu ja känisee hykerryttäviä, rivoja, groteskeja ja vähän ärsyttäviäkin tarinoita ja hokemia. Yliveto ura tällä lp:llä on boogierock Honey alkaa mädäntymään.
Äänilevyllä Panssarijuna on parasta pitkään aikaan, keikalla tämän täytyy olla parasta ikinä.
