Jussi Lehtisalon, Tomi Leppäsen, Janne Westerlundin ja Jussi Kankaan minuuttitolkulla toistamiin, happostonerhevijumituksiin on turhauttava paneutua, sillä ne eivät palkitse kärsivällisyyttä. Ja minä yleensä pidän pitkistä biiseistä ja näennäisen tylsästä junnauksesta.
Ideatasolla tässä on paljon hyvää. Esimerkiksi lopetusbiisi Now We Know’n kiehtovasti epäkesko rytmi ja sopivasti vaihteleva rakenne saavat suorastaan innostumaan. Kiehtovaa levyssä on tasapainottelu improvisoinnin tunteen ja toisaalta selvästi harkittujen sovitusratkaisujen välillä. Levystä soisi paremmin välittyvän livebändin tunnun. Psykedeeliset väliosat ja tehosteet sekä etenkin pökkelömäiset lauluosuudet ovat häiritsevästi päälle liimattuja.
Aavikon riveistä napattu Tomi Leppänen on levyn sankari, vaikka tuskin hänen pelkistetyn tehokas ja tarkka rumpalointinsa kenellekään yllätyksenä tulee. Uutterasti mies jaksaa tukea kitaristien mielikuvituksetonta riffittelyä rakentaen biiseihin minimalistista jännitettä pienen pienillä ratkaisuilla: jossain neljän minuutin paikkeilla haitsu aukeaa.
Vähemmän dogmaattisesti toteutettuna tämä toimisi paremmin, ja täysin riffeihin pohjautuvassa musiikissa pitäisi riffien olla valioluokkaa.
