Yhteisarvio:
Art Official Age ☆☆☆☆☆
Plectrumelectrum ☆☆
Prince julkaisee kaksi levyä samana päivänä. Toisen mies teki itse, toisen kiertuebändinsä 3rd Eye Girlin kanssa.
Soololevyn löyhä kehystarina tuntuu käsittelevän joskus tulevaisuudessa horroksesta herätettävän herra Nelsonin yrityksiä sopeutua tulevaisuuteen ja uuteen tapaan ajatella minuutta (ja ilmeisesti seksiä) Lianne La Havasin kohtuullisen seksikkään äänen opastamana. Konsepti tarkoittaa, että levyn lyyrinen anti on mitä on. Suhtautuminen siihen määrittyy yleisemmän Prince-suhteen kautta. Itse olen aika tottunut tähän saarnaavaankin puoleen hänen lyyrisestä ulosannistaan, jota taisi alkaa putkahtelemaan esiin jossain niillä main kun New Power Generation -konsepti lanseerattiin. Mutta ei tästä tarvitse välittää. Biisit toimivat itsenäisinä ja liikuttavina teoksina.
Musiikillisesti Prince on Art Official Agella suuremmin ja paremmin itsensä kuin koskaan sitten vuoden 1987.
Levyllä on lukuisia biisejä, jotka olisivat menneet aivan täydestä yhden aikamme suurimpiin musiikillisiin yli-ihmisiin kuuluvan mahtivuosien levyillä 30 vuotta sitten: Breakdown, U Know, What It Feels Like, Way Back Home, Funknroll… Varsinkin ensin mainitulla ojennellaan kohti niin upeita pateettisuuden sfäärejä ettei ole hetkeen tullut vastaan. Ja The Gold Standard on takuulla paras biisivapaa funkjami, jonka olet tällä vuosituhannella kuullut.
On myös hienoa kuulla pitkästä aikaa Princen levyä, jolla hän on oikeasti paneutunut kone-elementteihin ja sampleihin, jotka ovat monessa biisissä kauniita, tehokkaita ja maukkaita lisiä. Koko levyn kokonaissoundi on sanalla sanoen kiihottava. Art Official Age tuntuu varsinkin meidän ajassamme hiukan hullulta levyltä.
Plectrumelectrum onkin sitten huomattavasti vähemmän sekopäinen ja siksi myös tylsempi. Koska Prince on aina ollut yksi lempikitaristeistani, miehen riffirock-levyn pitäisi ainakin paperilla vedota minuun, mutta tämä ei vaan toimi. Levyn parhaat hetket ovat niitä popeimpia: Whitecaps ja Tictactoe. Välillä tämä Funkadelic-hommakin toimii, kuten nimibiisi tai Wow, mutta liian usein tulee Lenny Kravitz mieleen. Se ei ole juuri koskaan hyvä asia.
Mutta Princellä tuntuu olevan taas hauskaa.
