PRINCE: The Rainbow Children

Unohtakaa ääntämättömissä olevat taiteilijanimet sekä vanhoista äänityksistä koostuneet, puolivillaiset kokoelmat – Prince on noussut kuolleista, vahvempana kuin koskaan!
Nimen vaihto ei suinkaan tarkoita Princen kohdalla paluuta vanhaan. Ei ainakaan omaan historiaan; The Rainbow Children on moniulotteisuudessaan kuin pienimuotoinen katsaus viime vuosisadan tärkeimpiin mustan musiikin eri tyylilajeihin ja sellaisenaan yksi laaja-alaisimpia ja ylväimpiä kokonaisuuksia Minneapolisin tunnetuimman ekstrovertin tuotannossa. Levyn läpi kulkee löyhästi raamatullinen tarina – aihe, joka herraa jaksaa alati kiinnostaa – josta voi joko pitää tai olla pitämättä, mutta uskoisin harvassa olevan henkilön, joka voi enää kiistää Prince Rogers Nelsonin musiikillisen nerouden.
Levyn avaava nimikkobiisi johdattelee kuulijansa tarinan syövereihin siirtymällä pehmeästä jazzista gospeliin ja siitä jälleen Miles-henkiseen instrumentalismiin ennen kuin tahti rauhoitetaan seuraavassa kappaleessa samettiseen sänkykamarisouliin. Monet ovat musiikilliset vaihdokset ennen tarinan päättymistä, mutta Princelle aina niin rakas funk on jälleen se elementti, joka pistää varmasti kenen tahansa rytmimusiikista innostuvan kainalot hikoamaan. Kappaleissa kuten Family Name ja The Everlasting Now osoittaa Prinssi Purppurainen jälleen kykynsä valita rumpalinsa harvinaisen tarkkaan, sen verran groovaavaa on kapulataiteilija John Blackwellin soitto.
Ainoana miinuksena mainittakoon konseptia eteenpäin kuljettava kertojan ääni, joka hidastettuna hidastaa ainoastaan siirtymäkohtia biisien väleillä. Jos Euroopassa vielä julkaisematon The Rainbow Children on kuitenkin merkki siitä, mitä tuleman pitää ei kenenkään sopisi unohtaa kymmenen vuoden takaista hokemaa: "My name is Prince and I am funky". Asia kun nyt vain sattuu olemaan juuri niin.