Prince on jännä tapaus. Periaatteessa hänen tekemistensä kuunteleminen olisi pitänyt lopettaa jo kauan sitten, mutta välillä pikkumies väläyttää ja mieleen muistuu, miltä hän kuulosti voimiensa tunnossa – sellaisilla 80-luvun levyillä kuin Purple Rain, Parade ja Sign Of The Times. Kuuntelen siis jokaisen uuden albumin sormet ristissä, sydän toivoa täynnä.
Tämän levyn ensimmäinen puoli osittain lunastaa odotukset. Planet Earth on hieno, hiukan höhlä ekoballadi ja Guitar aika loistavaa poprockia, jonka melodian mies on pöllinyt Girls & Boys -kappaleesta. Omapa on biisinsä.
Myös Somewhere Here On Earth on hieno balladi eikä yhtään höhlä. The One U Wanna C tuo mieleen Around The World In A Day -levyn. Future Baby Mama ja Mr Goodnight ovat ihan hyviä, mutta alamäki on alkanut. All The Midnights In The World on jo kuolettavan tylsä ja Chelsea Rodgers, jossa penätään roolimallin virkaa hoitavien mallien perään, kuulostaa niin tusinadiskolta, että se olisi kotonaan Jamiroquai-levyllä. Oktaavibassokin löytyy. Lion Of Judah ja Resolution nostavat rasittavan keskinkertaisuuden uuteen potenssiin ja päättävät levyn huonoissa merkeissä.
Lasi on puoliksi täynnä, mutta toistaiseksi nyky-Prince on liikemiehenä huomattavasti innovatiivisempi, kiinnostavampi ja merkittävämpi kuin muusikkona. Ehkä ensi levyllä kaikki mene nappiin?
