Saumoistaan rakoilevaa psykedeliaa – Seremonia ei päästä kuulijaansa helpolla

Arvio julkaistu Soundissa 9/2016.
Kirjoittanut: Asko Alanen.

Arvio

Seremonia
Pahuuden äänet
Svart

Seremonia on yhtye, jossa pidän ennen kaikkea konseptista. Siinä visioidaan umpisynkkyydessään jotenkin älyttömän nastaa dystooppisen psykedeelistä maailmankuvaa hard rock -bändin templaatille, jossa ei vielä ole otettu viimeistä askelta totisempaan sapattiheviin. Viime vuonna julkaistu upean keskittynyt Hasiskultti/Hulluus -single oli itse asiassa lähempänä definitiivistä bändiolemusta kuin saumoistaan rakoilevampi Pahuuden äänet -albumi. Ei sillä, että Seremonian olisi pitänyt kiteytyä pikkulevyn tiukemman työstön tyypitykseen, mutta bändin yhdessä värkkäämien sävellysten ja sovitusten sarjassa sekä synkentyneissä visioissakin on nyt biiseinä väkinäisempääkin ailahtelua.

Sähkökitaroiden ja syntetisaattorin ulvotuksen soundissa ja vimmassa on säilynyt treenikämpän hikisyyttä ja kotikutoisen revityksen särmää. Noora Federley laulaa lähinnä punk-kiihkolla, joka kovimmissa kailotuksissa koettelee mukavuusalueen rajoja. Selvästi artikuloitu, paikallisaksentin värittämä ulosanti on kyllä paikallaan tummia kuvia maalaillessa. Rumpali Erno Taipaleen huiluosuudet ovat tervetulleita finessejä rankemman riffivetoisen musisoinnin kirkastajina.

Lisää luettavaa