SCARS: Scars

SCARS
Scars
Sanctuary

Gary Moore on jo pidemmän aikaa osoittanut bluesin olevan paitsi suuri rakkautensa myös jonkinasteinen pakkomielle. Moore on toistuvasti vakuutellut sekä itselleen että kuulijoilleen oikeuttaan laulaa ja soittaa bluesia syntyperästään ja ihonväristään huolimatta. Ja vaikka basisti Cass Lewisin ja rumpali Darrin Mooneyn kanssa muodostamansa Scars ei olekaan aivan puhdasoppinen bluesbändi, niin sama vakuuttelu jatkuu yhä trion debyyttialbumin biisillä Wasn't Born In Chicago.

Scarsilla Gary Moore jatkaa tavallaan siitä mihin lyhytikäiseksi jäänyt yhteistyö Cream-miesten Jack Brucen ja Ginger Bakerin kanssa jäi. BBM julkaisi ainoan albuminsa Around The Next Dreamin vuonna 1994, mutta nyt Gary Moore on jälleen osa väkevää omatekoista bluesrockia vääntävää voimatrioa.

Scars on tyylikkäästi soundaava levy, jonka suurin yllätys piilee Gary Mooren kitarismin peittelemättömissä vaikutteissa. Moorella ei ole koskaan ollut tapana salata esikuviaan ja Scarsilla vanhoista kitarasankareista on vahvimpana läsnä Jimi Hendrixin haamu. Ja kun Darrin Mooneyn soitossa on kaiken lisäksi monin paikoin Jimi Hendrix Experiencen Mitch Mitchellille tyypillistä jazzahtavaa svengiä, niin kuva alkaa olla valmis.

Levyn käynnistävän When The Sun Goes Downin intro ja kitarasoundi ovat läheistä sukua Hendrixille. World Of Confusionilla mennään jo hävyttömän pitkälle Manic Depressionin lainaamisessa ja myös World Keep Turnin' Roundia Hendrix voisi väittää omakseen. My Baby (She's So Good To Me) rullaa tasaisen luotettavana bluesshufflena ja peräti 13-minuuttiseksi venyvä Ball And Chain on klassinen paitsi otsikoltaan myös Scarsin itsensä kirjoittamana hitaana bluesina.

Bluesrockalbumina Scars on pätevä lajityyppinsä edustaja, mutta Gary Mooren muusikonkuvaa se ei juurikaan kirkastuta. Paljastuuko fiksaatioiden ja kameleonttimaisuuden alta koskaan todellinen Gary Moore? Vai onko sellaista edes olemassa?