Crow tuntee kahdeksannella albumillaan palanneensa kotiin, mikä moninkertaisesti Grammy-palkitun ja kymmeniä miljoonia levyjä myyneen muusikon tapauksessa tarkoittaa siirtymistä lähemmäksi kantria. Crow’n debyyttialbumi Tuesday Night Music Club (1993) oli välitön menestys, mutta harvakseltaan ilmestyneitä seuraajia on vaivannut lievä kasvottomuus ja turhakin siisteys. Nashvillessä äänitetyllä Feels Like Homella Sheryl Crow saa vihdoin rockin, popin ja kantrin fuusionsa toimimaan tavalla, josta jopa Shania Twain voisi olla kateellinen.
Melodialtaan kantrisen mutta jykevästi rockaavan Shotgunin jälkeen Sheryl Crow tarjoaa joukon luontevasti rullaavia ja myös lyriikoiltaan kiinnostavia lauluja. Levyn toinen lainabiisi Callin’ Me When I’m Lonely ja Waterproof Mascara muodostavat Feels Like Homen kantreimman kotvasen. Jälkimmäisen tarina äidin tarpeesta käyttää vedenkestävää maskaraa – koska se ei juokse kuten poikansa isä tämän elämästä – on silkkaa kantrista surumielisyyttä Jeannie C. Reillyn Harper Valley PTA -superhitin (1968) hengessä.
Maanläheisyyttä riittää myös Crazy Ain’t Originalilla, jolla Sheryl Crow päivittelee julkkiskulttuurin, viihdemaailman ja koko maailmankin hulluksi tulemista. Älyttömässä ajassa ei älyttömyyksillä voi enää olla omaperäinen. Feels Like Home ei sekään ole ainutlaatuinen mutta tekijänsä onnistunein albumi joka tapauksessa.
