Ruotsalaisviisikko on saavuttanut nykyisen asemansa ennen muuta ahkeran työn kautta. Parin ensimmäisen pitkäsoiton aikoihin bändin muoviselle musiikille lähinnä naureskeltiin, mutta tiivis keikkailu ja johdonmukainen eteenpäin puskeminen ovat nostaneet The Soundsin varteenotettavaksi globaaliksi menestyjäksi. Kuten useimmilla energisillä live-akteilla, myös The Soundsilla on ollut vaikeus saada sama sähäkkyyden tunne välittymään levyille asti. Keikkojen jälkihehkuissa levyn ostaneet ovat kerta toisensa jälkeen pettyneet, kun ääniraita ei ole lähellekään vastannut elävänä koettua.
The Soundsin ratkaisu on simppeli ja paikoin tehokaskin. Kitaravoittoinen, uuden aallon popista voimansa ammentava ilmaisu on jäänyt koko ajan vähemmälle ja sen tilan on ottanut puhtaampi elektronisvaikutteinen poljento. Ja nyt ei kyse ole enää mistään pehmeästä 1980-lukuisesta flirttailusta, vaan useaa astetta raaemmasta 1990-luvun alun tekno- ja house-maailmasta. Paperilla yhdistelmä ei kuulosta voittavalta, mutta ihan kiehtovan lopputuloksen The Sounds on näistä palikoista saanut aikaan. Levyn avaava biisikaksikko It’s So Easy ja Dance With The Devil hätkähdyttää pari ensimmäistä kuuntelukertaa ja vie sen jälkeen auttamatta mukanaan.
Shokkialun jälkeen levy palaa hieman perinteisemmille laduille. The No No Song on tuttua kitarapoppia, kuten myös kiekon parhaimmistoon kuuluva Diana. Tyylipuhdasta synarockia edustava Yeah Yeah Yeah tulee takuuvarmasti jatkossa olemaan yksi The Sounds -keikkojen kohokohdista.
Something To Die For -levy ei sisältönsä puolesta anna vastinetta nimelleen, mutta The Soundsin ontuvassa katalogissa se on selvä askel oikeaan suuntaan.
