THE SOUNDS: Weekend

THE SOUNDS
Weekend
Warner

Maja Ivarsson mikrohousuineen on tuonut jäyhiin suomalaisiin rock-klubeihin niin paljon seksuaalista värinää, että hänet pitäisi palkita vähintäänkin Väestöliiton ansiomitalilla. Samalla suomalainen mies (tai miksei nainenkin) sai Majasta tarpeeksi etäisen ja rock-uskottavan fantasioiden kohteen, josta unelmoidessa bändi nimeltä The Sounds soitti taustalla jotain. Kun Maja hieman myöhemmin kertoi omista lapsuuden tragedioistaan, laskeutui hän myös tänne tavallisten kuolevaisten tasolle.

The Sounds on yhtye, jota parjattu paljon, osin syystäkin. Bändin vaivaton ja eteenpäin kulkeva poljento on aina kuulostanut hieman liian helppotajuiselta ja jotenkin ”epäilyttävän” tarttuvalta. Aivan kuin popin todellisen ytimen löytäminen olisi jotenkin rangaistava teko. Weekend ei tähän yhtälöön tuo mitään varsinaisesti uutta. Huippuunsa viritetty tuotanto ja 80-lukuinen voimarock luovat mielikuvan ajasta, jolloin pinta oli yhtä kuin sisältö ja hyvän maun ei annettu turhaan rajoittaa suureellisuuden ja innovatiivisuuden rajoja. Tässäkin kehyksessä The Sounds liikkuu kuin kotonaan, sillä vaikka ruotsalaisviisikko nousi pinnalle jonkinlaisena uuden aallon airueena, on se varsinaisesti ollut aina juureton yhtye. Kasaridiskosoundien, Eagles-henkisen banjon ja surumielisen melodian yhdistelmä (Great Day) ei ensi kuulemalta vaikuta voittavalta yhdistelmältä, mutta The Soundsin osaavissa käsissä homma vain toimii.

Hittivainua ei The Soundsilta ole ikinä puuttunut. Myös Weekend on ladattu täyteen potentiaalisia sinkkuja, joista oikeastaan minkä tahansa voisi huoletta irrottaa kokonaisuudesta. Shake, Shake, Shake on varma täky, mutta itse löisin vähäiset roponi vimmaisen Outlaw-pseudopunkin puolesta. Loistava viisu on myös idioottivarman riffin tahdissa kulkeva Animal.

Weekend on ensimmäinen The Sounds-pitkäsoitto, jota kuunnellessa voin ensi kertaa rehellisesti unohtaa Majan mikropöksyt ja keskittyä siihen mikä on oikeasti musiikissa tärkeää. Housuilla tai vaikka ilman.