Kolmannella albumillaan trio tykittää niin tehokkaasti punkin, grungen ja katutason indierockin riffit ja kertsit, että minun puolestani kaikkien määreiden post-etuliitteet saavat jäädä alaviitteiksi kirjallisempiin analyyseihin. Täysin erottuvasta omaperäisyydestä bändiä ei pääse syyttämään, mutta ei myöskään itsetarkoituksellisesta kaavojen vääntelystä. Billy Lunnin tiiviit melodiat, iskusäkeet ja pitelemättömästi runnova kitarointi kantavat vankasti biisin kerrallaan. Basisti Charlotte Cooperin stemmalaulu terävöittää kertosäkeiden huipentumia.
Money And Celebrity ei ole enää mikään kolmosdivarin joukkueen hermoileva näytön paikka, vaan horjumattoman tyylitietouden ja todennäköisesti ahkeran keikkailun tai baaribailujen karaisema rehvakas setti omia jänteviä ja hyökkäävästi ulospäin suuntautuvia luukutuksia. Sävelmät saattavat vetää beatpopin kevyemmät sointukulut suoriksi tai sitten vaihtaa ripeiden säkeistöjen ja punk-kertsin järjestystä, niin kuin avainsanoilla käyntiin paukahtava Down Our Street.
Pointti tulee joka tapauksessa selväksi. The Subways jyrää tietyssä tyylilajissa ja mielellään esikuviensa vertaisena ravisuttajana.