Ehdin kuunnella Red House Painters -nero Mark Kozelekin uuden bändin toista albumia pitkän tovin ennen kuin tajusin sen biisit Modest Mouse -covereiksi. Kozelek vääntää hyvinkin erilaiset lähdebiisit omaan minimalistisen masentuneeseen tyyliinsä ja nostaa pääosaan laulumelodiat ja lyriikat, joita hän venyttää eleettömällä, mutta kummasti selkäpiihin uppoavalla äänellään.
Säestäjänä toimii lähinnä akustinen kitara tai kaksi. Riippuu siis alkuperäisen biisin samankaltaisuudesta Kozelekin tyylin kanssa, onko versiointi tunnistamaton (Space Travel Is Boring) vai alkuperäistä muistuttava (Dramamine). Joka tapauksessa ollaan kaukana Modest Mousen epäkeskosta indierockista.
Kozelek on aiemmin tehnyt levyllisen Bon Scottin aikaisen AC/DC:n biisejä. Kuvaavaa on se, että vaikka versioitavat bändit ovat eri planeetoilta, on lopputulos erittäin samankaltainen. Tavallaan kyse on samasta periaatteesta kuin halpiskokoelmilla, joilla artisti kuin artisti saa saman panhuilu-käsittelyn.
Ajatteli näitä covereina tai ei, on levy epätasainen. Huimien AC/DC-versioiden tasolle ei siis päästä. Nimibiisi ja Ocean Breathes Salty ovat tuttua Kozelek-laatua, mutta yllättävän monta ideatasolle jäävää esitystä on mukana.
Sun Kil Moonin tyyli on Kozelekin aiempaa tuotantoa folkimpaa ja kevyempää, mikä tekee siitä myös persoonattomampaa. Modest Mousen sanoitukset eivät myöskään luo samanlaista efektiä kuin Bon Scottin rock’n’roll -tekstit.