Vilkaisu takakanteen synnyttää ikävän aavistuksen. Tanskalainen tuottaja ja multi-instrumentalisti on tehnyt levyn, jolla on suuri määrä toisista konteksteista tuttuja vierailevia laulajia. Kuulostaa lähes takuuvarmalta keskinkertaisen levyn reseptiltä – eli muutama nappisuoritus ja roppakaupalla ihan kivaa kamaa, jossa isännän ja vierailijoiden rajapinta on jäänyt ohueksi ja valjuksi. Myös itsetietoisen eklektisyyden uhka on vahvasti läsnä.
Tässä kävi toisin päin. Lostilla on monta nappisuoritusta ja vain muutama taskulämmin tapaus, mutta päällimmäinen tunne on silti hiukan tapettinen. Tai kahvilamainen.
Trentemøllerin levy tarjoaa kaikkea Low’n tähdittämästä avausballadista düsseldorfilaishenkiseen krautiin ja goottielektrosta hienoon diskopulputukseen ja lievään etnoiluun. Kaikki tämä äärimmäisen ajankohtaisella otteella. Levyn läpi kulkevana punaisena lankana saattavat toimia elementit, joita anglosaksisessa musiikkilehdistössä kuvaillaan laittamalla ”chill”-sana jonkun toisen sanan eteen.
Toistuvat kuuntelut paljastavat alkuinnostuksen varjoon jääneitä valuvikoja. Liian monta ”indiesti” höngittyä balladia syö levyn tehoa. Biisit ovat loppujen lopuksi aika samasta puusta, tuotantoparadigman vaihdellessa.