Musiikin parissa tehdään hyvin harvoin sellaisia comebackeja, jotka historia muistaa vielä muutaman vuoden kuluttua. Koska parempi bändi tarkoittaa tässä yhteydessä usein samaa kuin pahempi pettymys, en ollut lainkaan ilahtunut Celtic Frostin päätöksestä kasata riitaisat rivinsä uudelleen. Vaan kuinkas sitten kävikään? Vuonna 2006 julkaistu Monotheist löi lähes kirjaimellisesti luun kurkkuun, jyräsi alleen ja pilkkoi epäilevän psyyken pienenpieniksi palasiksi. Celtic Frost oli totta totisesti palannut.
Ja sitten? Kaksi vuotta Monotheistin julkaisun jälkeen Celtic Frost oli jälleen hajonnut. Seuraavaksi yhtyeen nokkamies Thomas Gabriel Fischer ilmoitti kasanneensa uuden bändin jatkamaan enemmän tai vähemmän samoilla linjoilla kuin edeltäjänsä. Samainen Fischer on toki tuulettanut miehistöään aiemminkin.
Celtic Frostin vaikeuksia heijastaa myös Triptykonin musiikki. Osa siitä muodostaa yksinkertaisen, lähes lineaarisen jatkumon Monotheistista eteenpäin, osa taas riitelee menneisyytensä kanssa tauotta. Ottaen vielä huomioon, että Celtic Frost on itse asiassa luonut ns. avantgarde-metallin, suurin osa Triptykonin alleviivaavan taiteellisista ratkaisuista vaikuttaa aluksi todella päämäärättömiltä. Kestää hetken tajuta, että käsillä ei suinkaan ole uuden yhtyeen oma Cold Lake (1988).
Eparistera Daimonesin yllätysmomentti onkin lopulta monin verroin Monotheistin vastaavaa suurempi. Jo se, että levyn pisimmät kappaleet (11 ja 19 minuuttia) ovat ensimmäisenä ja viimeisenä, antaa kokonaisuuden haasteellisuudelle lähes esoteeriset mittasuhteet. Celtic Frost löytyy viimeistään toisella kuuntelukerralla, Triptykonin visio aukenee huomattavasti myöhemmin.
Celtic Frostin järkälemäisen olemuksen rinnalla “heavymetalista” puhuminen on aina tuntunut typerältä. Siksikin on lohdullista tietää, ettei Triptykonin konsepti ole yhtään sen lohdullisempi. Kun Tom Fischer huutaa kappaleessa A Thousand Lies arayamaiseen tyyliin “die”, viikatemies on tosiaan tullut kylään.
