TUOMARI NURMIO & ALAMAAILMAN VASARAT: Kinaporin Kalifaatti

Luvassa on taitoa, tunnetta ja tinkimättömyyttä, kun asialle laitetaan Tuomari, Tohtori ja Työkalut. Helsingin Juhlaviikoilla loppukesästä 2003 ensi kertaa kimpassa esiintyneet Nurmio, aisaparinsa perkussionisti Markku "Tohtori" Hillilä sekä Alamaailman Vasarat loistavat Kinaporin kalifaatilla ennemmin yhdessä kuin erikseen.

Josko tällaisia kahden tai useamman musiikillisen voiman fuusioitumisia ei Suomessa ole monia aiemmin nähtykään, loksahtavat palaset tässä puzzlessa sitäkin täydellisemmin paikalleen. Saumakohtia ei kerta kaikkiaan enää kykene erottamaan Vasaroiden taottua näköisensä sovitukset Tuomarin yhdestätoista uudesta, toinen toistaan rautaisemmasta kappaleesta. Vaikka järki sanookin sekä artistin että bändin kuulostavan omintakeisesti itseltään, ynnäytyvät palaset tekijöitään suuremmaksi summaksi kuin jo kauemminkin yhdessä puuskuttaneessa kokoonpanossa. Onnistumiseen lienee vaikuttanut myös se, että biisit ovat varta vasten tälle kombolle rustattuja – toisin kuin Huvila-teltassa, jossa ohjelmisto koostui tyystin Nurmion aiemmasta tuotannosta.

Kinaporin kalifaatin materiaali taipuisi eri otteella vedettynä vaikka lavatansseihin; levyn avaava Kolmannen linjan Mona Lisa sekä sovituksena vaikka itselleen Tom Waitsille kelpaava Riivattu ovat paikoin lähes iskelmällisiä. Rumpalista, kahdesta sellosta, vaskisoittajasta, saksofonistista sekä lähinnä harmoonia pumppaavasta kosketinsoittajasta koostuva Alamaailman Vasarat on kuitenkin osoittanut olevansa paitsi keskiverto sähköbändiä tanakampi myös melodisesti taipuisampi Lähi-idän suuntaan. Jo kauan sitten eksentrisyydestä leipälajin tehnyt Tuomari lienee inspiroitunut tyylilajien kiintoisasta yhdistelmästä kirjoittaessaan möyrien liikkuvat matkatarinat Rypistynyt profeetta ja Karavaani kulkee.

Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa kertosäkeessään sivuava Arabian kuu välttää pahimmat pateettisuudet kertoen suurimmaksi osaksi kahdesta rakastavaisesta – jalalle käyvän kebab-twistin tahdissa, totta kai. Äärimmäisyydet kuitenkin huipentuvat vasta raskaasti soutavassa Laulu no.101:ssä, jossa blacksabbathmaista taustaa vasten tarinoidaan rakkaudesta elämän alkuna ja juurena, klaviaturisti Miikka Huttusen melodikan tunnelmoidessa kaihoisasti loppupuolella. Omanlaisensa vastakohta syntyy myös Vasaroiden svengatessa vastoin useita ennakkokäsityksiä Lemmen jumalattarella sekä pakanallisen nerokkaalla Paavi roskapankissa -kappaleella. Bändin yksi voimavara onkin siitä löytyvien "näennäisbasistien" määrä – olipa kysymyksessä Marko Mannisen ja Tuukka Helmisen sellot, Erno Haukkalan pasuuna ja tuuba tai Jarno Sarkulan bassofoni, äänellinen alakerta ei jää koskaan huomiotta.

Erillisen kiitoksen ansaitsee myös perkussiivipari, kahden lyömäsoittajan kombinaatio kun harvoin toteutuu helposti käytännössä. Livenä ehkä paradiddlen verran turhankin konservatiivinen Teemu Hänninen intoutuu kurittamaan settiään uudenlaisella innolla Tohtori Hillilän päivystysvuorossa. Ja vaikka kolaaminen toisinaan villiksi äityykin, kuulostavat nämä herrat ennemmin neljäkätiseltä hirviörump alilta kuin huomiosta taistelevalta kilpailukaksikolta.

Siinä missä toiset ahtavat cd:lle lähes puoliväkisin materiaalia, pitävät Nurmio & Vasarat huolta siitä, että poikkeuksetta molliin sävelletty ei Kinaporin kalifaatti venähdä liian pitkäksi. 42-minuuttiseen levyyn on puserrettu informaatiota – paitsi klassisen vinyylin mitan verran – prikulleen niin nautittava ja tasapainoinen määrä, että sen haluaa miltei välittömästi kuunnella uudelleen. Kun pakettiin vielä lisätään muun muassa historialliselta Huvila-teltan keikalta videomateriaalia sisältävä dvd, aletaan jo hiljalleen puhua nykypäivän klassikosta.

Toivottavasti tämä on vasta ensimmäinen luku Tuomari Nurmion ja Alamaailman Vasaroiden pidemmässä musiikillisen yhteistyön kirjassa.