Nyt on kyllä niin tekijänsä näköinen levy, ettei paremmasta väliä. Neil Youngin viime aikojen pakonomaiselta vaikuttava julkaisun määrä on avannut entistäkin suuremmat mahdollisuudet sekä kokeiluille että arkistojen penkomiselle. The Visitoria voi pitää ihan oikeana albumina viime vuosien luottokokoonpano Promise Of The Realin kompatessa luotettavasti.
Raskaspoljentoinen ja isolla kädellä kurmootetuilla kitaroilla levyn starttaava Already Great määrittää homman nimen hyvässä ja pahassa. Soitto soi jäntevänä ja biisimateriaali on vahvempaa kuin aikoihin. On ihan selvä, että Young itse haluaa määrittää itsensä nyt protestiartistiksi, jonka agendan kohteesta ja sitä kohtaan tuntemasta antipatian määrästä ei ole epäselvyyttä. Se vain tuntuu purkautuvan yhä naiivimpana jankkauksena.
Samaan aikaan The Visitorin yhtäaikaa alakuloinen mutta voimaannuttava vastarinnan henki koskettaa. En halua manata, mutta jotenkin albumin yllä leijuu viimeisen manifestin henki. Ihan kuin Young haluaisi sanoa, että pitäkää huolta toisistanne sittenkin, kun hän itse ei ole siitä muistuttamassa.
Musiikillisesti ollaan artistin vahvimmilla osa-alueilla. Lauluille annetaan se tila, jonka ne vaativat. Mammuttimaisimpia ylilyöntejä varotaan. Hienoista folk-vedoista ja reteistä kitarakurituksesta huolimatta lujimmin sydänalasta puristaa silti meksikolaistunnelmainen Carnival.
