Jo ensi kuulemalla ihastuttaa, kuinka herkästi ja vaivattomasti Hovatta laulaa Liaaniin kietoutuvia lauluja ja elävöittää niiden epätavallisia, runollisia ja inhimillisiä aiheita. Harvinaislaatuisen täyteläinen kappaleiden kimara ei sitoudu pinnallisesti mihinkään musiikilliseen tyylilajiin, vaan syventyy pieniin tarinoihinsa vaistonvaraisilla, moitteettomasti sovitetuilla tahdeilla ja nöyrillä soitinnuksilla. Lauluääni määrittää täydellisesti muun musiikin voimakkuuden ja tunteelliset painoarvot, eikä tulkinnan aitous jätä sijaa turhille viihteellisille vivahteille saati kosiskeleville iskelmäkliseille. Erityisen kiehtovaa on se, kuinka poikkeuksellisen vetovoimaisia ja tarttuvia lauluja voi syntyä, kun niiden hillityssä työstössä ei ole häivääkään idoloinnin tai euroviisustelun pakkoa.
Yli puolet levystä kattava, Aulikki Oksasen intiimimpi lyriikka tuntuu olevan ensimmäistä kertaa täydellisesti oikeuksissaan. Tunteellisimmat tuokiokuvat, henkilökohtaiset rakkauslaulut ja raikas symboliikka eivät aikoinaan avautuneet näin hyvin taistelulaulujen rinnalla Korhosen, Halkolan tai Oksasen itsensä musikaalisesti rajatumman ulosannin myötä. Lauluja säveltäneet ja sovittaneet Jarno T. Karjalainen, Tuure Kilpeläinen, Tuomo Prättälä ja Marzi Nyman todistavat oivasti, etteivät Oksasen avoimet lyyriset hienoudet ole olleet pelkästään Kai Chydeniuksen tai Eero Ojasen löydettävissä. Toisaalta levyn hienoimpiin kuuluvat laulut Kosketusta vailla vapiseva mies ja Kaksi naista ovat Kilpeläisen sanoittamat, ja jälkeen eivät jää Anna Viitalankaan kaksi somaa laulutekstiä.
