WOJCIECH: Ampiainen ompeli

Turkulaisen Wojciechin kaltaista musiikkia ei kukaan muu maassamme tällä hetkellä tee. Jo Ystävät, toverit -debyytin ilmestymisen aikoina esiin nostettiin hivenen uhkarohkeasti muun muassa Grandaddyn, The Flaming Lipsin ja Mercury Revin nimet. Todellisuudessa ainoa, johon Wojciechia voi edes hitusen realistisesti verrata, on viimeksi mainittu, sekin lähinnä joiltain osin yhtenevän äänimaailman johdosta. Toisin sanoen, Wojciech on onnistunut luomaan pitkäsoitollisen äärimmäisen kiehtovaa – vaikkakin tutunoloista – soundia.

Biisinkirjoituspuolella yhtyeellä on sen sijaan petrattavaa. Kappaleiden hennot melodiat ovat pitkälti samasta aihiosta veistettyjä muunnelmia, joiden tueksi olisi vähintäänkin kaivannut esiin nousevaa laulusuoritusta. Nyt sekä Janne Kiviniemen että Jari Oisalon lauluosuudet jäävät anteeksipyyteleväksi kuiskimiseksi.

Itse asiassa laulu on miksauksessa upotettu niin syvälle, että teksteistä selvän saaminen on jo sinällään pieni uroteko. Olisin halunnut perehtyä tarkemmin bändin surrealismiin viittaaviin sanoituksiin, mutta nyt tehtävä jää muutamia poikkeuksia (muun muassa Poltekuu) lukuun ottamatta vain arvailujen tasolle.