Helsinkiläiset kahdeksanluokkalaiset Milo Mäkelä ja Mooses Kuloniemi tutustuivat koulussa ja huomasivat, että kummatkin diggaavat klassisesta jazzista. Pian päätettiin laittaa bändi pystyyn. Homma svengasi heti, ja jo muutaman kuukauden jamittelun jälkeen heille tarjottiin Suomen Musiikilta levytyssopimusta.
Kyse on lahjakkuudesta, mutta ei hyvistä suhteista haittaakaan ole. Vasta 14-vuotiaat herrat soittavat 1950–1960-luvun swingiä, blues- ja cool jazzia kuin vanhat tekijät. Tai soittavat tietysti omina itsenään, improvisaatioita omasta elämästä.
Mooses Kuloniemi on blues-ministeri Esa Kuloniemen ja Honey B. Aija Puurtisen poika, eikä hänen ole tarvinnut etsiä musiikkia kaukaa.
– Olin varmaan kaksivuotias, kun otin keittiöstä kattiloita ja pannuja ja tein niistä kunnon setin. Soittelin niitä syömäpuikoilla. Faija kertoi, että halusin katsoa joka päivä Woodstock-videolta Santanan keikkaa ja erityisesti siinä olevaa rumpusooloa. Myöhemmin iskä vei autotalliin soittelemaan, kun siellä oli oikeat rummut.
– Vanhempien kanssa meillä on ollut myöhemmin Honey B. Family, jossa olen blues- ja roots-musiikkia soittanut. Ei siitä todellakaan ole haittaa, kun pääsee soittamaan niiden kanssa, Mooses kertoo uransa alkuvaiheista.
Kitaristi Milo Mäkelä on nyt yhdeksännellä luokalla ja käynyt kitaratunneilla kolme vuotta. Hän ihailee klassisia rock- ja jazz-kitaristeja. Bassoa Milon ja Mooseksen yhtyeessä soittaa muutaman vuoden vanhempi Jon Petterson.
– Aloin soittaa kitaraa kuudennella luokalla The Beatlesin George Harrisonin innoittamana. Ja kun näin Jussi Jaakonahon soittavan, tuli sellainen olo, että vitsi, haluan soittaa kitaraa, Milo kertoo.
”Halusin katsoa joka päivä Woodstock-videolta Santanan keikkaa ja erityisesti siinä olevaa rumpusooloa.”
Miten kiinnostuitte jazzista?
– Innostuin jazzista aluksi kitaraopettajani ansiosta. Myöhemmin aloin tutkia Wes Montgomeryn juttuja, ja siitä lähti syvä kiinnostus jazziin. Parasta jazzissa on svengi, improvisointi ja yhteissoittaminen. Jazzin kautta pystyy jotenkin purkamaan tunteita, ja tunteista saa inspiraatioita omiin sooloihin, Milo pohtii.
– Silloin kun olin lapsena tykäs-tynyt musaan, oli Buddy Rich yksi mun lempirumpaleita ja on edel-leenkin. Varmaan sen kautta aloin kuunnella jazzia ja myöhemmin soittaa itsekin, Mooses muistelee.
Milo & Mosesin (yhtyeen nimessä Mooses kirjoitetaan yhdellä o:lla) esikoislevyllä sävelmät ovat jazz-standardeja tai cover-kappaleita, joita herrat tulkitsevat pieteetillä ja varmalla tyylitajulla. Keikoilla bändi esittää myös Milon kirjoittamaa originaalimateriaalia.
– Mun lempikitaristit ovat Wes Montgomery ja Joe Pass, joiden kautta olen opiskellut soittamista ja niitä olen myös kuunnellut paljon. Kyllä me tähdätään siihen, että pidetään meidän genre tällaisessa swing- ja cool jazz -meiningissä, Milo painottaa.
Teillä ovat asiat tapahtuneet nopeasti. Missä vaiheessa koette olevanne nyt muusikkoina?
– Me ollaan vielä alkuvaiheessa, mutta ammattimuusikoksi tähdätään. Me kehitytään bändinä ja yksilöinä koko ajan. Haaveena on kasvattaa repertoaaria ja saada enemmän omia biisejä, Mooses miettii.
– Meille on tapahtunut aika isoja asioita jo nuoressa iässä, mutta varmasti tämä vielä tästä kehittyy, Milo lisää.
Teksti: Sami Nissinen
Julkaistu alun perin Soundissa 8/2016